Hyvien ajatusten aika

24.12.2013  Ville Pohjola

Me ulkoilmaihmiset olemme kaikki riippuvaisia luonnosta. Metsät, tunturit ja vesistöt koukuttavat meidät niin syvästi ettemme jossakin kohtaa enää pysty, emmekä haluakaan elää ilman luontokokemuksiamme.

Kaikki tavat nauttia luonnosta ovat tasavertaisia, ja yhtä merkittäviä meille jotka haemme luonnosta sitä jotakin. Isolle osalle luonto on rauhoittumisen paikka, keino purkaa stressi. Moni nauttii visuaalisista kokemuksista jota Suomen se vähemmän rakennettu osa tarjoaa. Toisille raikkaan ilman soljuminen sierainten kautta keuhkoihin ja sieltä sieluun asti on tärkeää. Kolmannelle se hetki kun ympärillä pölisee puuteri ja alla on jyrkkä, koskematon rinne tuottaa halutun adrenaliiniryöpyn. Niin, toisinaan pelkkä selviytyminen luonnonoloista on nautinnon lähde.

Me siis menemme luontoon hakemaan oman osamme. Oli se sitten ruumiin terveyttä, saalista tai mielenrauhaa. Tai vaikkapa polttopuita takkaan. Tai niin kuin juuri nyt se kuusipuu joka joulumme kulmakivenä nököttää pirtin nurkassa.

Luonnon ja ihmisen välinen tasapaino säilyy parhaiten kun annamme jotakin takaisinkin. Joulu on luonnollisesti se kohta kun asia nousee aktiivisemmin mieleen, hyväntekemisen aikaa kun on. Ihmisen keinot vastavuoroisuuteen ovat jatkuvan keskustelun alla, ja ekologisen elämäntavan etsintä jakaa kansaa moneen leiriin. Nyt en kuitenkaan tarkoita ihan niin maailmoja syleileviä asioita. Tarkoitan niitä joista itsellekin rakentuu osa joulumielestä, pienistä asioista aattoaamuna. Siitä pienestä kädenojennuksesta luontokappaleita kohtaan, kiitoksena siitä mitä vuoden aikana on saatu kokea.

Yksi tärkeä osa ainakin omaa joulutunnelman rakentamista on kierros omissa lähimetsissä. Mukana kulkee kaikenlaista. Yleensä vesikelkassa on kattaus viljaa, juureksia ja heiniä. Omenoitakin saattaa olla vielä jäljellä vaikka niistä ovatkin sorkkakansa saanut nauttia koko syksyn. Varsinaisesti sillä kasalla apetta ei metsänelävät kauaa elä, mutta kai sekin vähä on pieni lisä.

Kyseessä on ehkä enemmän jonkinlainen riitti, muinaisten uhrilahjojen tapaan. Ennen vietiin seidalle ruokaa ja muita lahjoja. Joku saattaa edelleenkin kaataa omalle uhrikivelleen tai nuotioon pienen konjakkiryypyn. Luontoon kannettava pieni ruokalahja toimii monelle samanlaisena eleenä. ”Kiitos siitä mitä olen saanut kokea”, väräjää mielessä multaisia sokerijuurikkaita pellonlaitaan kaataessa. Ainakin se on mukava koiria ulkoiluttaessa käydä myöhemmin tarkistamassa minkälaiset hampaanjäljet juurikkaisiin on nakerrettu.



Jonkinlaista kiitollisuutta voi kuvitella näkevänsä myös pihan lintuparvessa sen jälkeen kun auringonkukan siemenet ovat solahtaneet lintulaudan täytteeksi. Kai sitä vain kuvittelee, eiköhän ne tintit vain toteuta luontaista viettiää. Maha täytetään aina kun se on mahdollista. Sen jouluaamun varpusen pienoinen siemen vaihtuu tintin ahmimiseen. Joka tapauksessa niiden touhua on hauska pysähtyä seuraamaan erityisesti jouluaattona. Eikös se joulun tyypillisin lause ole ”ajatus on tärkein”?

Niinhän se on. Itselle ainakin mielenrauhaa tuo se, että voin kiittää luontoa siitä että saan viettää aikaa siellä. Saan olla ”out there”.

Hyvää Joulua, luonto!


Aiemmat blogitekstit