Jäällä, säällä kuin säällä

13.02.2013  Ville Pohjola

Pistäkääpä silmänne hetkeksi kiinni, ja  kuvitelkaa itsenne lempipaikkaanne Suomen luonnossa. Näettekö sielunne silmin joltakin Lapin tunturinlaelta avautuvan avaruuden, sen jonka keskellä paikallinen sade pesee naapuritunturin kivikkoa? Vai sen tykkylumen peittämän metsikön Kainuussa, sen jonka hiljaisuus tuntuu tyhjentävän mielen kaikesta hälinästä heti ensimäisessä sekunnissa? Tai sen pehmeän kesäillan valon keskellä lepäävän järvenrannan keskisessä Suomessa? Siis sen mitä aina ihastelette istuessanne sillä samalla kivellä? Kivellä joka on ollut lempikivenne jo lapsuutenne juhannusöistä lähtien.
 
Jokaisella ulkoilmaihmisellä on oma suosikkipaikkansa. Ja luontotyyppinsä. Jokaiselle meistä muodostuu lempiympäristömme, osaltaan harrastustemme myötä, osaltaan sen kautta mitä luonnosta etsimme. Niille, jotka ovat innokkaita hikiliikkujia muodostuu metsäpolusta tai hiihtoladusta oma maailmansa. Heille, jotka nauttivat joen pinnalla kelluvan perhon hypnotisoivasta vaelluksesta, voi erämaajoen suvanto olla paratiisi. Keväinen ruovikko vetää puoleensa muuttolintujen perässä kulkevia lintuharrastajia, samoin kuin pystysuorat kallioseinät kiipeilijöitä. Vauhdikkaampaa menoa varten löytyy monenlaisia paikkoja, sekä ihmisen rakentamia että luonnon muovaamia. Rauhoittumista ja hiljaisuutta kaipaaville löytyy varmasti myös oma temppelinsä. Kaikille siis jotakin, muodostuuhan luontomme monenlaisista elementeistä.
 
Itselleni yhdeksi lempipaikaksi on muodostunut talvinen järvenselkä. Jostakin syystä jäästä on tullut se paikka, jonne kaikkein useimmin painun ulkoilemaan. Osasyynsä asiaan lienee moisen paikan läheisyys. Kotikyläni lepää kahden järven risteyskohdassa. Siksi jäälakeutta on tarjolla riittävästi. Toisaalta tällaisessa taajamassa järvenselkä on talvisin niitä paikkoja, joissa helpoiten pääsee luonnon keskelle. Ihme kyllä myös omaan rauhaansa. Pilkkimiehet kun ovat melko rauhallista porukkaa. He keskittyvät meditoimaan oman alttarinsa, pilkkireiän ympärillä niin rauhassa että eivät välttämättä edes huomaa jos kävelee sadan metrin päästä ohi. Ainoa pieni haaste tällaiselle noutovietillä varustettujen koirien omistajalle on siinä, että saa pidettyä hurtat pois kalavarkaista. Sekin ihme on nimittäin tänä talvena tapahtunut, että tyylikkäästi istuen suoritetun (Siis sellaisen ihan täydellisen) luovutuksen jälkeen kädessäni on köllöttänyt tuore ahven...
 
No mutta silti? Eihän jää ole kuin valkea lättänä kansi järven päällä? No, onhan se muutakin. Retkiluistelua kokeilleet, tai järven jäällä luisteluhiihtoa harrastaneet tietävät mitä on jääkenttien kutsu. Se muodostuu itseasiassa monesta asiasta. Rantatörmältä saattaa rantoja pitkin kulkiessaan löytää mitä ihmeellisimpiä taideteoksia. Jääkenttää on myös helppo kulkea ja näkyvyys on joka suuntaan hyvä. Sitä arvostaa silloin kun haluaa juoksuttaa koiriaan rauhassa, antaa niiden viilettää kuin vinttikoirat kohti horisonttia. Järven jää kun on paikka jossa voi pitää koiriaan rauhassa vapaana vaikka ei omaisikaan metsästysoikeutta paikallisille maa-alueille. Tai silloin kun haluaa ihan rauhassa nauttia wanna-be-musherina siitä valkoisen lakanan suhinasta. Kuorensa kovettanut jääkenttä on paras alusta kaikenlaisille kelkoille. Eväskaakaon nauttimisellekin löytyy rantakivien välistä varmasti aivan loistava ulkoilmaravintolan paikka.
 
Parasta jäällä on kuitenkin sen autius ja avaruus, sekä ehdottomasti valo. On melkein hypnoottista kulkea talvisessa kuutamonvalossa pitkin järven jäätä. Suuren lakeuden yllä avartuu tähtitaivas, joka jatkuu horisontista toiseen yhtenäisenä kupuna. Isolla selällä rannat ovat kaukana, ja kuun kirkas valo valaisee pienimmätkin yksityiskohdat terävästi. Pakkasyön hiljaisuudessa voi melkein kuulla avaruuden huminan. Ainakin vastarannan kuusikon paukahtelut, kun pakkanen kiristää vannettaan puiden ympärillä. Siinä valossa on jotakin niin maagista, että valokuvauksen harrastajat  yrittävät vimmalla vangita sen muistikorteilleen. Valo, tuo kuvaajien paras ystävä, yllättää talvisella järvenselällä myös keskellä yötä. Välttämättä siihen ei tarvita täysikuutakaan, sillä avaralla lumikentällä näkee nykyaikana liikkua vaikka pilvisäälläkin. Aina jostakin sen verran heijastaa valoa. Kevättalven koittaessa järvenselkää pyyhkivä auringonvalo on parhaassa muodossaan, sekä päivällä että illalla. Lämpimän päivän viimeiset säteet sekoittuvat pakkasillan siniseen. Siihen kirkkaan puhtaaseen siniseen joka aivan täydellisesti sopii yhteen auringonlaskun oranssin kanssa. Kyllä luonto osaa maalata väreillään. Tällaisen hetken koettaessa on valokuvaajalla kohteita, ja paljon sopivaa valoa. Sekä varusteet koetuksella, kun innokas harrastaja parasta kuvakulmaa etsiessään ryömii polvillaan kylmällä jääkentällä.


Aiemmat blogitekstit