Kettukeikka

11.03.2013  Ville Pohjola

Pakkasherran sormet oikein naksuvat kun ne kietoutuvat ympärillemme. Kevättalven auringon upotessa harjanteen taakse järvenrantaan tulvahtaa välittömästi ankara kylmänhenki. Oranssisena hehkuvat viimeiset säteet eivät juurikaan enää lämmitä vaikka niiden väri muistuttaakin nuotion liekeistä. Yritämme pysytellä hiljaa paikallamme mutta hankalaa se on. Peltoaukeaa kun pitäisi pystyä tarkkailemaan joka suuntaan, ja lämpimänäkin pitäisi pysyä. Olen hetken kiitollinen siitä, että väliasuni on testattu naparetkillä. Sitten sormet kohmettuvat kameran rungon ympärille.

Piilopaikkamme tyhjässä ladossa on hyvä, mutta ketturepolaiselle se ei välttämättä riitä. Harvat hirret tarjoavat näkösuojaa, mutta mutta…Olemmeko osanneet hiipiä latoon riittävän hiljaa? Kylän keskustan liepeillä asuva kettu on tottunut ihmisen ääniin, mutta sen vietit toimivat varmasti edelleen. Jos se makaa jossakin aukean pajukoissa odottamassa hämärää ja saalistusretkeään, on se varmasti kuullut kun yritimme edetä hiljaa jäätynyt polanne narskuen. Nyt olisikin kyse siitä, saisimmeko murrettua repolaisen luontaisen varovaisuuden vetoamalla sopivasti sen saalistusviettiin.

Pieni vikinä ei riitä täyttämään kunnolla edes latoa, mutta ei sen tarvitsekaan. Saalistava kettu kuulee hiiren vikinän hangen alta kaukaa. Aloitamme houkuttelun varovasti, hiljaisilla volyymeilla. Homma on otettava rauhassa. Kettu kyllä kuulee, ja tulee jos sen uteliaisuus on herätetty. No, kai nälkä vetää sen läheisen kuivurin nurkissa pyörivien hiirten –Ja fasaanien- luokse joka tapauksessa.

Muutamien sekuntien vikinä, sitten tauko. Sama kierros neljä kertaa ja peltoaukea pysyy tyhjänä. Varikset istuvat vähän kauempana jäällä ja se omalta osaltaan juoruaa että kettu ei ainakaan siitä suunnasta ole tulossa. Rantakaislikossa kyllä vilahtaa jotakin, ainakin kiikarin läpi tarkkaillessa tuntuu siltä. Onneksi mukana on kunnon katselukiikareita, kirkas optiikka tuo kohteet lähemmäs ja terävämmäksi kuin mitä ihmissilmä hämärässä pystyy käsittelemään. Tarkistamme saman heinätupon ainakin kolmeen kertaan kiikarien avulla, niin ketulta se silmään näyttää heijastaessaan oranssia.

Hiiri vaihdetaan rääkättyyn rusakkoon, eli Syco Tweety saa töitä. Rääkynä kaikuu ison aukean laitametsiinkin, joten houkuttelumme kattaa nyt varmasti ainakin kilometrin säteen. Aukea vain pysyy tyhjänä. Taas havaitsemme kiikarissa liikettä pajupusikon takana, mutta näkösälle kettu ei tule. Meidät on siis varmasti havaittu, ja luonto vie voiton ihmisestä. Pakko lähteä lämmittelemään.

Oranssi hehku ympäristössämme jatkuu mutta nyt sen lähteenä toimivat makkaravalkean liekit. Lämmössä menee tovi, ja kun astumme kodasta ulos ilta on jo pimentynyt. Uusi kuu ei vielä nouse valaisemaan hankea, mutta yllä kaareutuva pakkastaivas täynnä luonnon omia ledivaloja saa meidät kenottamaan niskojamme kohti avaruuksia. Testaamme hetken mukana olevaa optiikkaa, ja vaikka näemme jopa kilometrin päässä olevan metsänreunan, toteamme että hämärä taitaa olla turhan syvä aktiiviselle houkuttelulle.

Tähtitaivaan kauneus taitaa vetää voiton pimeällä peltoaukealla värjöttelylle.

Aiemmat blogitekstit