Lumivalkeaa

29.11.2013  Ville Pohjola



Se oli lähellä, todella lähellä. Etelässäkin saatiin jo pieniä vihjeitä, etiäiset kävivät kertomassa että kyllä se on tulossa. Lumipeite siis.

Marraskuinen päivä on edelleen todella lyhyt, mutta se tuokio kun hiutaleet leijuvat auringonsäteissä kuin taivaallisen tyynysodan jäljiltä saa ajan pysähtymään hetkeksi. Aurinko on laiskuuttaan jäänyt killumaan kuustenlatvoihin ja siksi yleensä oljenkeltainen sänkipelto on nyt oranssi. Säteet pyyhkivät matalalta ja niiden pyyhkimänä varjot venyvät juovittamaan koko aukeaa.

Tarkistuslenkki supien valtakunnassa on pienestä lumisateesta huolimatta vielä melko tyhjänpäiväinen. Jälkiä ei ole näkyvillä pellonreunassa koska ei ole mitään mihin ne painuisivat. Sateiden jälkeen on pintaa ehtinyt pakkasherra sen verran jähmettää että vieraslajin tyypillinen edustaja ei merkkiä itsestään saa aikaiseksi. Ladonkin nurkat ovat sen verran mustalla mullalla ettei kuraisia jälkiä erota.



Pohjoisessa ovat pienpetojen metsästäjät saaneet jo räpsiä kaatokuvia, ja nauttia kuutamoöistä. Kai se heillä on helppoa kun maassa on kymmenkunta senttiä lunta. Käsivarressa jo vähän enemmänkin. Peräpohjolasta saapuneissa viesteissä pillit ovat jo joikuneet loistujaan ja ketvale kävellyt itsensä viimeiselle saalistusreissulle. Haaskatkin tuottaneet jo tulosta, pahalaiset.

Kai se meilläkin jo hyvä aika olisi, mutta jotenkin vain sitä odottaa valkeaa maata ennen kuin homma käynnistetään taas täydellä teholla. Lumella pystyy seuraamaan kulkureittejä ja eläinten aktiivisuutta paremmin. Silloin säästyy hieman paremmin turhilta reissuilta. Onpahan edes vähän parempi mahdollisuus houkuttelupyynnille kun tietää että joku on kuuntelemassa. Kuuluu pillikin hieman kauemmas.

Niin se vain on. Vuosi on taas vierähtänyt ja samalla sitä on päässyt unohtamaan miltä se tuntuu kun pakkasherra rutistelee otteessaan. Mielestä on taas kadonnut kuinka kylmää se on kun ne kalmankalseat sormet kietoutuvat maiseman ympärille. Sitä taas oikein odottaa että lumi tulisi, pakkaset myös ja pääsisi kettukeikalle. Kai se on se pakkasillan kauneus joka myöskin vetää puoleensa. Hirsien välistä tunkeutuvat viimeiset valonsäteet kun vain ovat niin kauniin värisiä.

No, ehkä tulevaan kauteen tuo intoa myös se että nyt pääsee itsekin kietoutumaan lumivaippaan, maanpinnan tavoin. Josko tänä talvena jättäisi ne hirsiseinien suojat ja sulautuisikin lumicamon kanssa jonnekin pellon laidalle?


Aiemmat blogitekstit