Pimeä hetki

09.11.2013  Ville Pohjola

Pienen metsäjärven ranta oikein hehkuu. Kuulaan iltapäivän viimeiset hetket ovat menossa ennen kuin ilta painaa auringon piiloonsa. Nopeasti päälle vyöryvä syysillan pimeys tappaa pian viimeisetkin valonsäteet. Aivan kuin henkensä hädässä ne koittavat vielä hehkua täydellä teholla ja perustella olemassaoloaan. No, ainakin kivellä istuva erämies vakuuttuu valosta. Silmiä häikäisee niin ettei järven vastarannan metsää pysty katsomaan. Vaan niin siinä istuessa tulee oikein imettyä valoa sisäänsä, ja nautittua metsälintukauden viimeisistä sekunneista. Nyt se olisi ohi.



Keskisyksy on ollut hienoa aikaa. Varusteidenkin puolesta on saanut ottaa niin sanotusti kevyesti. Nyt, lintukauden viimeisen päivän illassa on kuitenkin jo selkeästi sellaista kylmyyttä että sen on pakko tulla jostakin avaruuden viimeisestä kolkasta. Lämpöön tottunut kroppa totuttelee vielä tulevaan, eikä suostu uskomaan että kahdella kerroksella ei enää pärjää. Tekninen kerrasto ja gore-kuori ovat jo turhan kevyt asu istua kivellä. Se välikerraston takki olisi jossakin auton suojissa, mutta jos nyt lähtee kollaamaan takakonttia, katoaa aurinko salakavalasti yöpuullensa. Elämä on valintoja.

Siinä istuessa mieli lentää jo edelle. Edessä on nyt se syksyn pimeä hetki. Sadetta, tuulta, räntää ja kellojen siirryttyä talviaikaan myös pimeitä iltoja. Hämärän raja-alueen siirtyessä tunnin aikaisemmaksi ei enää niin helposti ehdi arki-illan pikajahtiin, vaan on valittava ne lajit jotka ovat hämärähommia. Haulikko vaihtuu hämäräkiikariin ja korpien tummat komerot pellonlaidan lautakoppiin. Siellä sitä sitten kökötettäisiin, pimeydessä.

Tämä hetki ennen kuin eteläkin saa ensimmäisen kunnon lumipeitteensä on melkoista odottamista. Hirvikausi toki on edelleen jossain päällä, mutta varsinkin lounaisen Suomen eräveikkoset odottavat valkoista kuorta maan pinnalle enemmän kuin kevättä. Kunhan lumi tulisi, helpottuisi moni homma. Jäljet näkyisivät ja valoakin olisi enemmän vaikka ollaankin menossa kohti sydäntalvea. Tähtitaivas ja revontuletkin ilmestyisivät taas.

Niiden myötä ajatus kulkeekin taas Lappiin. Sitä seuraa hieman kateellisena kun pohjoisen kaamos on jo saanut lumensa. Siellä maiseman mustavalkoisiin sävyihin on tullut jo väriläiskiä talviurheilijoiden saapuessa tunturien kupeille. Vapaalaskijat, maastohiihtäjät ja joku muukin lumihullu on jo matkannut nauttimaan siitä mitä etelään vielä odotetaan. No, ehkä se sieltä vielä. Talvi siis. Se lopettaisi tämän pimeässä kituuttamisen ja aktivoisi taas eräihmisen.

Pimeä siirtymäkausi syksyn ja talven välissä tarkoittaa myös toista siirtymää. Ainakin itse siirrän osan varusteista talviteloille ja valitsen kaapista uudet odottamaan pikkupakkasia ja lumikelejä. Täytyy tunnustaa että oikein odotan talvikelejä, sillä silloin voin taas vetää päälleen yhden lempimateriaaleistani. Kun pahimmat sadekelit loppuvat, vaihdan gore-texit luonnonmukaisempaan vaihtoehtoon, nimittäin uuden ajan sarkaan. Mikään ei ole niin mukavaa kuin kiivetä viljelysmaiden keskellä olevan kuusikkomäen rinteelle äänetön villapuku päällä. Vaikka ripeä siirtyminen olisikin nostanut hien pintaan, sarkapuvun lämmössä voi rauhassa odotella ja kuunnella koiran ajoa kuulaassa pakkasaamussa. ”Aktiivivillan” suojissa on monet hetket vietetty sillä se on luottomateriaali jahtiin jossa pitää sekä liikkua että odottaa hiljaa paikallaan talvikeleillä.

Odotellaan siis rauhassa. Pian koittaa jälleen villan ja tähtien valon aika.


Aiemmat blogitekstit