Revontulia metsästämässä

22.02.2013  Ville Pohjola

Huhhuh...olipahan melkoinen jahti. Pari kuukautta vierähti valmisteluissa, ja ne olivatkin laajamittaiset. Kun suunnitelmat pohjoisen reissusta varmistuivat, samassa hetkessä syntyi päässä pitkä hankintalista. Revontulet pitäisi saada taltioitua, täydellisessä ympäristössä, parhaalla mahdollisella laadulla. Nyt kun pitkään haaveiltu mahdollisuus viimein toteutuisi, mitään ei jätettäisi sattuman varaan.

Niinpä niin ja aivan. Ensimmäisenä meni hankintaan toinen kamera. ”Croppikennolla” ei taivaankantta saisi riittävän vaikuttavalla laajuudella taltioitua. Koska ajatus oli muutenkin siirtyä enemmän maisemakuvaukseen, täyskoon kennolla varustettu kamera puolsi paikkaansa. No niin, hankintalistan kohta ”kamera” voitiin pian yliviivata.

Sitten ne objektiivit...Laajakulma oli ainoa vaihtoehto, mutta mikä olisi sopivan laaja kulma? Objektiivin pitäisi piirtää tarkasti reunasta reunaan, mitään "suhuputkia" ei nyt hyväksyttäisi. Eri vaihtoehtoja kierrättämällä löytyi viimein sopivan oloinen kompromissi. Sellainen noin 17 mm -20 mm polttoväli osoittautui omaan silmään sopivimmaksi. Siinä yhdessä testiputkessa houkutellut f/1.8 valovoima osoittautui ihan markkinamiesten jutuksi, kyseistä putkea ei voinut käyttää kuin suurimmillaan 2.4 aukolla. No, joka tapauksessahan aukko koitettaisiin pitää jossakin f/9 paikkeilla. Piirtää kuulemma parhaiten. Saapa nähdä miten äijän käy, kaikenlaista tietoa kun päähän pakkautuu.

Mitä vielä? No vanha jalustahan päätti tietenkin korkata viimeisellä treenireissulla etelässä. Parin kympin pakkaset vaativat raudalta vähän normaalia hilavitkutin-tasoa enemmän. Tämä oli hyvä muutos, samalla sai ne käsissä lämpimiltä tuntuvat vaahtomuovit jalustan jalkojen ympärille. Järven jäällä vietettyjen iltojen aikana kun näpit olivat jo moneen otteeseen jäätyneet hyytävän kylmää metallia käsitellessä. Kauhea kiire ja armoton stressi tiivistyi kun reissuunlähtö läheni. On tämä revontuli-kuvaus aika hommaa...

Sillä hetkellä kun istuin tarkkaan valitussa paikassa jängän keskellä, tarkkaan valittuna aikana, mietin että johan on tullut taas lähdettyä mukaan melkoiseen villitykseen. Miksi? Kaikkihan nykyään revontulia kuvaavat! Sosiaalinen media ja netin kuvasivut on täynnä mahtavia otoksia taivaantulista, lähellä on se piste jolloin ei tarvittaisi yhtään enempää. Mitä minä muka pystyisin tuomaan lisää, tai erilaista noiden satojen kuvien joukkoon?

Nii-in. Siinä keskellä Raattaman jänkää, revontuli-tanssin alkua odotellessani todellakin mietin motiivejani. Ainoastaan Pallas-tunturin kuutamossa kylpevä massiivi oli kaverinani. Kaksi iltaa oli alueella mennyt hukkaan pilvisyyden vuoksi. Samaan aikaan etelämpää ladattiin Facebookiin kuvia komeista taivaantulista. Kymmenen päivää putkeen oli revontulia näkynyt Lapissa. Kello oli jo yli potentiaalisen näytöksen alkamisajankohdan, sillä olin tarkistanut että edellisenä iltana aktiivisuus oli kohonnut jo klo 22 jälkeen, ja huippukohta oli klo 23. Edessäni oleva laaja taivaankansi oli tyhjä. Tai no, ei se ihan tyhjä ollut sillä pilvimassa oli hiipimässä kohti ja peittämässä taivaanrannassa tähtitaivasta. Säätiedotuksen pilvisyysennusteen mukaan se olisi tasan klo 23 peittämässä taivaan. Samaan aikaan pärähti vielä tekstiviesti jossa kaveri totesi että aikas komeat revontulet täällä Karigasniemellä, pitäisikö futis-matsin väliajalla käydä kuvaamassa? Siinä kohtaa totesin ettei tänään ole minun iltani, pakkasin huurteisen kameran ja painuin kämpälle.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Mökin pihaan päästessäni katsahdin samalla taivaalle. Mäntyjen välissä näkyvä taivas ei ollutkaan syvän sininen, vaan latvojen välisen aukon poikki oli heitetty vihreä huntu. Ennusteet eivät pitäneetkään paikkaansa, vaan luonto päätti valita itse hetkensä. Syke pomppasi huippuunsa ja alitajunta aktivoi toimintamoodin. Kamera esiin (Onneksi se oli vielä jalustassa kiinni), pihavalot pois ja kamera käyntiin (Mitkä ne asetukset olivatkaan?). Kaukolaukaisija raksautti sulkijan auki ja odotus vei hermot. 30 sekuntia on pitkä aika, odottavalle. Kiireesti kuvan tarkistus. Olisiko kuva musta vai palanut puhki? Huh...edes jotakin kortilla...

Niinpä niin. Jahdin huuma valtasi siis mielen. Toiminnan hetken koittaessa kaikki tapahtui vaistonvaraisesti. Vasta jälkikäteen kuvia katsellessa kaikki palautui mieleen. Jopa sekin, että vaikka en olisikaan sattunut revontuliin törmäämään olin sentään viettänyt hienon kuutamoillan ulkona, sielunmaisemassani erämaan laidalla. Se levollisuus jota pakkasyön kuutamossa köllöttävä tunturi hohkaa on upea kokemus. Noilla jättiläisillä ei ole kiire mihinkään. Vielä kun kaikki taivaankannen valo on luonnon itsensä aikaansaamaa, eikä ihmisen tuottamaa valosaastetta näy missään. Siinä sitä elämystä riittämiin.

Kyllä tuolla ulkona on hienoa valoa!

 

 

Aiemmat blogitekstit