Wannabe-musherin elämää

22.01.2013  Ville Pohjola



Oletteko koskaan seisseet jonkin pohjoisen eksotiikkaa huokuvan safari-yrityksen pihassa seuraamassa kun turisteja lastataan husky- valjakoiden kyytiin? Ympärillänne vellovaan kielikylpyyn sekoittuu viettiensä vallassa laulavien koirien jollotus, ja seuraatte hälystä huumaantuneena kuinka koirat purkavat intoaan. Tuokin yksi vaalea, sinisilmäinen suden sukulainen pomppii suorilta jaloilta ainakin metrin ilmaan odottaessaan lähtökäskyä. Kiinnitätte ehkä hämärästi huomiota myös moneen muuhun asiaan mutta japanilaisryhmän rynnätessä ohitsenne kuvaamaan lutuisia nallekarhuja aivonne luopuvat toivosta rekisteröidä tarkempia yksityiskohtia. Ihan puhtaasti äänten ja värien aiheuttamasta informaatiotulvasta johtuen.
 
Todennäköisyys moiseen hetkeen törmäämisestä on juuri hetki sitten ollut suurimmillaan, Euroopasta saapuneiden jouluturistien ja Pakkasukkoa juhlistamaan rajan tälle puolelle kerääntyneiden venäläismatkaajien nauttiessa Lapistamme. Napapiirin molemmin puolin ovat valjakko-yrittäjät saaneet viime viikot ajaa omatkin päänsä pyörälle kierrättäessään asiakkaita jengalla. Lyhyiden yöunien päälle ovat valjakko-ohjaajat saaneet vetää musherivyönsä aamu aamulta kireämmälle, sillä pitkät työpäivät ovat olleet samalla melkoista tehodieettiä. Kunnon ruokailusta kun on voinut muodostua yhtä harvinaista eksotiikkaa kuin päivän huskysafarista japanilaiselle.
 
Jos olette kokeneet tuon alun tapahtuman siellä huskyfarmin pihalla, onko ajatuksenne ehtinyt liitää jo seuraavaan mielikuvaan? Oletteko miettineet miltä tuntuisi seistä itse jalaksilla ja antaa kahdeksan karvaisen moottorin repiä reki vauhtiin ankkurin irrottua jäisen uran pinnasta? Kenties tämä voisi tapahtua jopa jossakin pitkän matkan seikkailussa, esimerkiksi Finnmarksløpetissa tai Iditarodissa? Minä olen, useastikin, ja olen itse huumaantunut noista mielikuvista. Pohjoinen tundra ympärillä, jossakin jängänreunan metsän yläpuolella luminen kero taustakuvana ja alla ohitse kiitämässä suhiseva valkoinen lakana. Lumi ja vauhti yhdistettyinä koiriin ovat aina houkutelleet kuin muinaiset maahiset yksinäistä erämaan kulkijaa. Musherin elämä on kuitenkin laji, joka vaatii täyden omistautumisen. Suomessakin on monia, jotka ovat sen valinneet, mutta niin isot valinnat vaativat yleensä kaiken. Talot, autot, asuinpaikka, kaikkia valintoja ohjaa se että usealle koiralle täytyy olla tarhat, juoksutarhat ja harjoittelumaastot. Valjakkokoiran jos jonkun on päästävä toteuttamaan viettiään, halua juosta, juosta ja juosta... Loputtomiin, aina seuraavan mutkan taakse. Siksi iso valjakko on saanut odottaa, mutta onneksi tällainen wannabe-musher voi toteuttaa itseään myös pienimuotoisesti.
 
Kaikki koirat ovat parhaimmillaan silloin kun ne saavat liikkua paljon. Paikallaan pysyminen ei vain ole tyypillisen koiraeläimen veressä. Uteliaisuus ohjaa, ja vietti vie koko ajan eteenpäin. Energia on purettava ja peruskunnosta huolehdittava riittävällä liikunnalla. Kevättalvi on kuitenkin monelle koiralle turhauttavaa aikaa. Silloin kun lumi ja jää saavat vallan metsäpoluista, aktiivinen liikunta vaihtuu helposti passiiviseksi. Valjakkopuolelta asioita lainaamalla saadaan kuitenkin tuotua kaikille koiraroduille hieno tapa toteuttaa itseään. Seisojien, huskyjen, belgianpaimenkoirien ja suursnautsereiden kanssa hiihdetään, pyöräillään ja juostaan nykyään paljon. Belgeillä, seisojilla ja snautsereilla on jopa omia rotukohtaisia koirahiihto-mestaruuskisojaankin. Springeri löytyy monen ajokoira- ja hirvikoiramiehen pyörästä. Nuorempi polvi on kesäisin innostunut vyöttämään itsensä ja koiransa vetovyöhön kiinnitetyllä joustoliinalla ja ryntäämään metsäteille canicrossaamaan, koirajuoksua harrastamaan siis. Tiedänpä jopa yhden aktiivisen schipperke- uroksenkin, joka on kesäisissä koirajuoksukisoissa jyrännyt isolla egollaan edellään lähteneitä isompia koiria.
 
Voimakkaimmin nouseva laji wannabe- mushereiden repertuaarissa on koirakelkkailu. Lajin synnyn resepti on melko yksinkertainen, tiivistettynä siinä on juurena annos väkevää valjakkourheilua, sitkona iso osa Kicksparkeilla harrastettavaa potkukelkkailua ja mausteina ripaukset koirapyöräilyä- ja hiihtoa. Näistä aineksista on saatu paistettua leipä jota voisi kutsua miniatyyri-valjakkourheiluksi. Kevyt potkukelka ei tarvitse eteensä kuin yhden tai kaksi koiraa, 4-8 koiran valjakon sijasta, ja varustepuoli on samaa mitä voi käyttää pyöräillessä tai hiihtäessä. Bonuksena on, että potkuttelu on hyvää liikuntaa kaikentasoisille harrastajille ja potkurilla pystyy tekemään jotakin myös ilman koiria. Vaikkapa poiketa pilkillä kevätjäillä tai käydä noutamassa lehti postilaatikolta näiden kaljamokelien aikaan.
 
Toivottavasti Jäämereltä, Kölivuorten helmoista ehtii arktinen tuuli taas eteläiseenkin Suomen ja kelkkakelit saadaan pian takaisin! Jos olette talvilomailemassa pohjoisen hiihtokeskuksissa, poiketkaapa samalla husky-safarilla!
 















Aiemmat blogitekstit